Lapsuus tsaarin Venäjällä
Kaksi vuotta Aleksanterin syntymän jälkeen, perheeseen syntyi toinen poika Felix 13. tammikuuta 1902. Pian Felixin syntymää seuraten Ida sairastui keuhkokuumeeseen ja menehtyi vielä samana vuonna maaliskuun 28. romahduttaen koko perheen elämän. Omaisuus menetettiin ja lapset lähetettiin Impilahdelle mummolaan, josta Felix palasi isänsä luokse vasta vuonna 1907.
Hämmentynyt Pekka oli sekaisin, eikä tiennyt mitä tehdä. Hän elätti itseään nuohoojana etsien Alille hoitopaikkoja sukulaisten ja tuttavien luota. Pekka avioitui uudelleen 1902 Anna-Sofia Nousiaisen kanssa. Heille syntyi yhteinen lapsi, Armas Iivari, mutta sekä äiti että lapsi kuolivat synnytykseen vuonna 1905. Selviytyäkseen elämän välttämättömyyksistä, Pekka avioitui jälleen, sillä kertaa Anna Kempaksen (”Anna II”) kanssa, joka piti pojille ankaraa uskonnollista kuria sekä myös tuhosi Alin tekstejä ja piirroksia. Parivuotiaana Ali tuli tätinsä pahoinpitelemäksi istuttuaan pöydällä leikkimässä pajunkissoilla ja päätyi kahdeksi viikoksi sairaalaan. Korvansa vahingoittui ja hän jäi koville äänille araksi. Tämän traumaattisen kokemuksensa jälkeen Ahola-Valo väitti muistavansa kaikki elämänsä tapahtumat.
Vuonna 1905 viisivuotias Ahola-Valo oli paikalla näkemässä Pietarin verisen sunnuntain. Talvipalatsin edustalla olleen uskonnollisen kulkueen jäsenten marssia ryhdyttiin ampumaan; Alin puuhun katsojina kiivenneet kaverit putosivat hänen silmiensä edessä kuolleina maahan, minkä aiheuttaman järkytyksen myötä Ali joutui sairaalahoitoon. Ahola-Valon mukaan Verisunnuntai muutti pysyvästi hänen persoonaansa. Hänestä tuli vakava ”vanhus”, joka päätti tehdä kaikkensa saadakseen aikuisten väkivaltaisen hulluuden loppumaan. Ahola-Valosta tuli mietiskelijä, jota kiusasivat sellaiset ilmiöt kuin taikauskoisuus, epärationaalinen uskonnollisuus, lihansyönti, lapsiin kohdistuva vallankäyttö ja viinankäytöstä aiheutuva turmiollisuus. Varhaislapsuudessa koetut järkytykset kypsyttivät hänet ennen aikojaan.
Lasten oma koulu Viiritsassa
Pekka Ahola perheineen lähetettiin maansisäiseen karkotukseen keväällä 1907 Inkeriin, täysvenäläiseen Viiritsan huvilayhdyskuntaan. Lahjakas Ali-poika ohjattiin lääkäri Lydmila Kušminan eli ”LyM:in” yksityisopetukseen, ja hänestä tuli Alille äidin korvike. Kušmina innoitti Alin pitämään päiväkirjaa antaessaan tälle mustakantisen vihkon. Alkuperäinen päiväkirja on yhä tallessa ja siitä sekä myöhemmistä Ahola-Valon lapsuuspäiväkirjoista on painettu Koulupojan päiväkirja -kirjasarja. Näistä päiväkirjoista voi yksityiskohtaisesti seurata Alin ja Viiritsan lapsiyhteisön kehitystä heidän perustaessaan oman ja edistyksellisen Lasten leikkikoulun, jossa lapset toimivat itse toistensa opettajina. Yksityisopetuksen ja lasten oman koulun lisäksi Ali opiskeli Semstvon opinahjossa, jossa Aliin teki lähtemättömän vaikutuksen ”Iso-Mariksi” nimetty lapsilähtöinen ja ystävällinen opettajatar.
Lasten oma koulu sai innoituksensa Iso-Marin vaikutteista. Opettajana toimimisesta tuli myös Alin haaveammatti.
Hänen aloitteestaan Viiritsan kylän lapset perustivat vuonna 1908 omatoimikoulun Aholoiden pihapiiriin vaunuliiteriin, jonka kehitys oli pitkälti Alin varassa vuosina 1908–1916; Ali ideoi, kehitteli, keräsi rahaa ja valvoi myös uuden koulurakennuksen rakentamistöitä ollessaan vain 13-vuotias.
Omatoimikoulu sai sekä ihailua että vastustusta. Viranomaiset tekivät siihen useita tarkastuksia ja pyrkivät lakkauttamaan sen epäiltynä vallankumouksellisista aatteista ja kapinallisesta toiminnasta. Nimitys ”leikkikoulu” suojasi kuitenkin koulun toimintaa. Oppimistulokset todettiin erinomaisiksi ja lasten oppimismotivaatio korkeaksi, käytös aikuisia ja toisiaan kohtaan muuttui ja vastuuntunto yhteiskunnallisista asioista lisääntyi. Jopa paikallisperheiden elämässä vaivanneet juopottelu sekä perheväkivalta vähentyivät. Alin aloitteesta ja LyM:in johdolla Leikkikoulun yhteyteen perustettiin myös orpokoti, jonne väkivaltaisista kotioloista kärsivät lapset saattoivat tulla turvaan. Myös Ali itse, veljensä Felixin kanssa, hakeutui orpokotiin miellyttävän Elena Antonovnan huomaan ilmapiirin kotioloissa käytyä liian ahdistavaksi.
”Koulu alkoi elämään,
tietoja aivoihin virtaamaan.
Itse me lapset kaiken hoidamme
kunnialla esteet voitamme.
Eläköön viisaus!
Häipyköön saamattomuus! ”
– Alin runosta (1908), Koulupojan päiväkirja, s. 99

16-vuotias Ahola-Valo
Koulutyön sekä isän mukana työnsä nuohoojana toimimisen ohella Ali perusti lasten kanssa Neljän männyn teatterin, jonne kirjoittivat ja toteuttivat näytelmiä, joista Aikuiset ja lapset kasvatuksen pyörteissä on Alin käsialaa. Vuonna 1914 Leikkikoulu rekisteröitiin ja siitä tuli valtion virallinen kokeellinen koulu. Alin toiminta koulun parissa päättyi hänen muuttaessa Pietariin opiskelemaan ja työskentelemään.
Nuori taiteilija Neuvostoliitossa

Ahola-Valon muutettua nuorena miehenä vuonna 1916 Pietariin itsenäistä elämää elämään, hän tuli todistamaan monia historian merkittäviä tapahtumia. Ahola-Valo on kertonut nähneensä vuonna 1917 nälkäisten naisten osoittaneen tsaarille mieltään marssien kohti Talvipalatsia, mikä johti helmikuun vallankumoukseen; kuinka Rasputinin ruumis naarattiin joesta; ja olleensa paikalla Leninin puhuessa kansanjoukoille sekä kuulleensa Lokakuun vallankumouksen merkkilaukauksen. Sattui hän paikalle Smolnassa joulukuun 31. vuonna 1917, kun suomalainen valtuuskunta haki Suomen itsenäisyyden tunnustamista.
Nuoruusvuodet Pietarissa olivat Ahola-Valolle intohimoista kirjastoissa opiskelun aikaa, elättäen samalla itsensä ja veljensä nuohoojan töistä raitiovaunukuljettajaan ja konditoriamestariin. 1920-luvun Ahola-Valo eli taiteilijana Neuvostoliitossa vailla kontaktia Suomeen. Vuonna 1923 hän otti taiteilijanimekseen Valo, jolla signeerasi Neuvostoliiton aikaiset työnsä. Ahola-Valo opiskeli Vitebskin Taideteollisessa koulussa ja tapasi tulevan aviopuolisonsa Helena Nikonovitš-Jaskevitšin, jonka setä kuului ortodoksisen kirkon ylimpään päättävään elimeen Pyhään Synodiin. He saivat kaksi tytärtä: vuonna 1925 syntyi Viktoria Impi ja vuonna 1928 Into Elviira. Lisäksi Ahola-Valo sai aviottoman tyttären, Galina Vasiljevnan, vuonna 1926 Vera Gruben kanssa. Tämä avioliitto oli Ahola-Valolle ahdistava, eikä ennen pitkää kestänyt, vaan purkautui myöhemmin Suomessa ”jäähyväishäiden” saattelemana.
Taiteen ja kirjoittamisen ohella Ahola-Valo oli kiinnostunut arkkitehtuurisista töistä ja raken-nussuunnitelmista. Elämänsä mahtipontisin työ oli vuonna 1930 Minskiin rakennettu Ihmiskunnan kärsimysten historian paviljonki, jonka toteutukseen Ahola-Valo käytti tuohon aikaan tuntematonta elementtitekniikkaa.

Paviljongin teoksen kipsivalun parissa 1930.
Paviljongin seinustaa kiersi neljä suurta freskoa, jotka esittivät ihmiskunnan kärsimysten historioita vuosisatojen takaiselta ajalta. Paviljongissa oli myös ajankohtaista tietoa ihmisoikeustilanteesta ja katollaan olevalla näyttämöllä voitiin esittää balettia. Ihmiskunnan kärsimysten historian paviljonki oli Ahola-Valon ajatuksissa ”temppeli ihmiskunnan valistukseksi ja parannukseksi”. Nykypäivänä paviljongista ei ole mitään jäljellä, vaan se tuhoutui jo ennen toista maailmansotaa.
Viime hetken pako Suomeen
Heti paviljongin valmistumisen jälkeen Ahola-Valo riitautui paikallisen kommunistisen puolueen komissaarin kanssa ja lähti vihoissaan Minskistä, heitellen omaisuuttaan kadulle ja poistuen kaupungista. Onni onnettomuudessa, sillä melkein välittömästi tämän jälkeen Minskissä alkoivat Stalinin vainot, jotka Ahola-Valon mukaan tuhosivat silloisen Valko-Venäjän sivistyneistön lähes täysin.
Ainoa hyväksytty ja virallinen taidesuuntaus oli sosialistinen realismi, jonka Ahola-Valo koki kaavamaisena, kontrolloituna ja ahdasmielisenä, ja kieltäytyi taiteilijana sen mukaisesti työskentelemästä. Ahola-Valo muutti Moskovaan ja lopetti taidetyöt, keskittyen sen sijaan arkkitehtuuriprojektiin, jossa Moskovan ympärille oli tarkoitus rakentaa vehreä kaupunkirengas. Projekti kuitenkin keskeytyi varojen siirtyessä sotavarusteluun.

Ahola-Valo ajoi pois hiuksensa hygieniasyistä Äitiyden ja lastensuojelun instituutin palveluksessa.
Ahola-Valo oli Äitiyden ja lastensuojelun instituutin palveluksessa johtamassa sen vakioittamisosastoa vuonna 1932. Hän teki mielestään äärimmäisen arvokasta työtä laitoksen johtajan kanssa uuden sukupolven kasvattamiseksi, tutki lapsen kehitystä ja valmisti erilaisia huonekaluja nimenomaisesti lapsia varten. Huonekaluja oli tarkoitus tuottaa teollisena sarjatuotantona.
Suomalaisena Ahola-Valo tunsi elämänsä turvattomaksi Stalinin Neuvostoliitossa. Kaikki valtion laitoksissa työskentelevät ulkomaalaiset olivat hengenvaarassa. Hän keskusteli asemastaan valtion suunnittelukomitean puheenjohtaja Radekin kanssa, joka neuvoi Ahola-Valoa poistumaan maasta. Suomen kansalaisena Ahola-Valon onnistui paeta Suomen lähetystön avulla, joka myös huolehti, että hän sai tuotua kirjoituksia ja taideteoksia mukanaan. Suomessa myös vakiintui käyttämänsä nimi Ahola-Valo.
“Nämä työt on tehty ihmisen edistymisen hyväksi. Jos satun kuolemaan toivon, järkeistetyt välineet ja teoriakirjoitukset käytetään Suomen kansan hyväksi. Nämä ovat piilotettuina, koska vääräänjohdettu hallitus ohjaa elämäämme eikä luova henki pääse vapaasti toteutumaan.”
— Ahola-Valon viesti piilotettujen päiväkirjojensa yhteydessä
Sota Suomessa
Ahola-Valo aavisti sodan olevan tulossa ja piilotti tärkeimmän omaisuutensa, eritoten päiväkirjansa, Helsingin Ruskeasuolle maitotonkkiin maan alle. Talvisodan puhjetessa, Ahola-Valo pidätettiin turvasäilöön ja siirrettiin Tammisaaren pakkotyölaitokseen kuulusteltavaksi maanpetoksesta, mutta Ahola-Valo välttyi syytteiltä. Hän vapautui Tammisaaresta sodan päätyttyä 1940.

Jatkosodan vuosina 1941-1944 Ahola-Valo kaiversi presidentti Risto Rytin muotokuvaa presidentinlinnassa samaan aikaan, kun Ryti luki rintamaraportteja. Muotokuvaa ei tosin koskaan julkistettu, sillä rouva Gerda Rytin mielestä miehensä ilme oli liian vakava; palkkion Ahola-Valo kuitenkin työstään sai. Teos on säilössä Ahola-Valon jäämistössä. Taide oli Ahola-Valolle merkittävä tapa saada yhteys suomalaiseen yhteiskuntaan: hänet on mainittu Kiilan, Tulenkantajien, Kirjallisuuslehden sekä Mäkelän piirin perustamisvaiheissa.
Uusi elämä Ruotsissa
Sodan jälkeen Ahola-Valo sai Suomen valtiolta stipendin viikinkiaikaa kuvaavan teoksen toteuttamiseen, jota varten Ahola-Valo lähti Ruotsiin perehtymään viikinkiajan historiaan ja sille tielleen jäi lähes 40 vuodeksi ammattitaiteilijana. Hän perusti Tukholmaan suomalaisille taiteilijoille yhteistyöjärjestön, ja vuodesta 1970 lähtien asui Skånessa vanhassa koulurakennuksessa Tågarpissa.
Ruotsissa Ahola-Valo myös solmi uuden avioliiton näyttelyavustajansa Taru Salmion kanssa. Taru rinnallaan hän sai työskennellä kaikessa rauhassa ja rakentaa Tågarpista kotia ja taideateljeeta, sekä suunnitelmissaan myös ajatusmaailmansa mukaista kasvatuksellista opistoa.

Ahola-Valo ja Taru, 1950-luku.
Ajanjakso Ruotsissa oli Ahola-Valon elämässä seesteisintä, joskin arkielämässä rankkaa aikaa. Pariskunta koki olevansa vieraassa kulttuurissa. Elantonsa molemmat hankkivat taiteella maalaillen paljon kukkia, maisemia sekä muotokuvia. Ahola-Valo toivoi löytävänsä Skånesta samanmielisiä ihmisiä, jotka veisivät eteenpäin kasvatustieteellistä ajatteluaan ja säilyttäisivät elämäntyönsä kokonaisuutena.
Museo Suomeen

Ahola-Valon jäämistöä arkistolla.
Suomessa Ahola-Valo ehdittiin unohtaa lähes kokonaan. Vasta vuonna 1977 hänestä julkaistiin Taide-lehdessä artikkeli “Taiteilijan pitkä marssi”. Syvä huoli ihmiskunnan kehityksen suunnasta sekä elämäntyönsä säilymisestä leimasi Ahola-Valon viimeisiä elinvuosia. Kun Ruotsista ei löytynyt kiinnostuneita jatkamaan työtään, Ahola-Valo löysi tukijoita Suomesta.
Vuonna 1983 hän perusti ajatustensa ja työnsä eteenpäin viemiseksi Elpo ry:n siirtäen omaisuuttaan vuonna 1990 perustamalleen Valola-säätiölle. Hämeenlinnan kaupungin tuella säätiö sai käyttöönsä pysyvän tilan Ahola-Valon taiteelle, jolloin elämäntyön fyysinen säilyminen kokonaisuutena oli turvattu. Vuonna 2025 tila avattiin virallisesti julkiseksi arkistomuseoksi nimellä Valon museo. Ahola-Valon perintöä on luonnehdittu löytäjiään ja aktivoijiaan odottavaksi arvaamattomaksi aarrearkuksi.
“Henkeä pidättäväisellä ilolla ilmoitan, että pitkäaikainen elämäni työ on näinä viimeisinä vuosina päässyt sille asteelle, että voimme alkaa käynnistämään.”
– Ahola-Valo oululaisille tukijoilleen kirjoittamassa kirjelmässään 1997
Kuolema
Kesällä 1997 Ahola-Valo kutsuttiin Oulun yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan kunniatohtoriksi vain muutama kuukausi ennen kuolemaansa Skånessa syyskuun 15.

”Nyt minä olen vain puhdasta rakkautta.
Nuo teidän kyyneleenne kumpuavat samasta lähteestä. Viekää ne ihmisille.”
Kuuntele Galinan tarina isänsä löytämisestä 60 vuoden jälkeen
Galina Ivanova-Ahola on Aleksanteri Ahola-Valon tytär avoliitosta Vera Gruben kanssa. Vuosikymmenet hän luuli isänsä kuolleen, kunnes Neuvostoliiton televisiossa näytettiin vuonna 1990 ohjelmaa Hämeenlinnasta Ahola-Valon 90-vuotispäiviltä. Galina näki lähetyksen ja tunnisti hänet. Siltä istumalta hän soitti Moskovan televisioon ja pyysi kertomaan terveiset isälleen. Galina ja Ahola-Valo tapasivat lopulta Viipurissa.
[Kuuntele YLE:n Elävän arkiston Maailmanpyörä: Isäni, Valo]